Vihreä, vihreä, voimakkaan vihreä. Ja mustaa. Keneen voin luottaa?
Valkoinen kardemumma helmeilee puhkeavan galbanumin päällä; vaaleanpunainen pippuri, kylmä ja kitkerä, liukuu sitruunaisen muskottipähkinän päälle.

Metallipölyä, haistan vielä sarviapilan savuisen, pähkinäisen, ympäröivän lämpimän tuoksun.
Olen varma ja silti epäilen.

Pakenen Ambergriksen ja Ambroxanin koteloon, mutta Oudin ja Patchoulin savu löytää minut yhä, hämmentää ja ympäröi minut.

Nahka, Cypriol ja Costuksen väistämätön eläimellisyys kutsuvat minua kuin vastustamattomat seireenit, kuin kaiku menneisyydestäni, menneisyydestä, jota pakenen, menneisyydestä, joka olen; silti tunnen sydämessäni edelleen suitsukkeen ja santelipuun seesteisen ja enkelimäisen laulun, jota kantavat muskottipuun siivet. Vaikutan täysin mykältä, mutta sisällä puhun.
Opus VII herättää henkiin menneisyyden ja tulevaisuuden ristiriitoja, ja se yhdistää harmonian ja uhkarohkeuden mestarillisessa vihreässä, eläimellisessä ja puumaisessa koostumuksessa.